Illuusio erillisyydestä

Hei,

Ajattelin kirjoitella lyhyen tekstin mietteistäni. Oman henkisen kasvun matkallani olen saapunut siihen pisteeseen, että olen alkanut ajatella henkisen kärsimyksen taustalla olevan ajatus siitä, että ajattelemme olevamme jotenkin erillisiä muista.

Kun synnymme tänne, emme varmaankaan alkuun hahmota olevamme erillisiä muista, se hahmotus tapahtuu vasta myöhemin kun alamme kiinnittämään huomiota ympäristöön, muiden ihmisten käytökseen ja syyseuraussuhteisiin. Alamme rakentamaan egoa, mielikuvaa ja käsitystä siitä, kuka ja millainen minä olen. Meille opetetaaan konsepteja: tämä on kissa, tämä on  kukka. Oletko koskaan pohtinut, mitä se kissa oikeasti on? Onko se kissa, vai onko se sittenkin valtava määrä soluja ja atomeita jotka toimivat tietyllä tavalla, ja aivomme luovat sitten mielikuvan kissasta? Samalla tavalla ajatellen, olenko minä juuri se minä mitä luulen olevani (ego), vai olenko minäkin tietyllä tapaa toimiva fyysinen kokonaisuus, jolla on omat fyysiset tarpeet elossa pysymiseen, kuten ruokailu ja hengitys. Nouseeko nämä tarpeet esille luonnostaan? Mielestäni kyllä. Toimiiko keho automaattisesti itsestään? Mielestäni kyllä. Miksi me sitten ajattelemme, että se mielikuva, mitä olemme koonneet itsestämme vuosien varrella (joku vuosi tykkään jostain harrastuksesta, seuraavana se ei enää kiinnostanutkaan jne.) ja joka on pitkälle syntynyt sukulaisten ja yhteiskunnan siirtämistä uskomuksista, olisi oikeasti se mitä me olemme?

Voisiko olla, että olemme oikeasti osa tätä kokonaisuutta, luontoa, avaruutta ja kaikkeutta joka toimii yhdessä? Olemme kuitenkin kaikki jollain tapaa riippuvaisia toisistamme. Kun emme ajattele näin, ja luulemme, että olemme täällä yksittäisiä olentoja, täällöin meille nousee ajatus siitä, että meidän täytyy jollakin tapaa tulla ympäristön hyväksymäksi tai että meidän täytyy yrittäää manipuloida sitä jotenkin, jotta selviäisimme. Luonto näyttää kuitenkin kyllä toimivan aika hyvin, vaikka puu ei luultavasti mieti, että onko hän parempi puu kuin vieressä kasvava ja että hänen täytyy saada kaikki metsän puut antamaan tykkäyksiä, jotta puu voisi tuntea itsensä arvokkaaksi ja hyväksytyksi. Luulen, että puu vain on ja elelee elämäänsä, käyttää muiden tuottamaa happea, sateen tuomaa vettä ja imee ravinteita, jotka ovat tulleet vaikka minkä olennon, kasvin tms jäänteistä, jopa omista pudonneista lehdistä. Ja sitten puu tuottaa kaikenlaista hyödyllistä ympärilleen. Se ottaa ja antaa luonnostaan ja on osa tätä toimivaa kokonaisuutta. Ihmismielen egon on hankala hyväksyä, että ehkä ihmisetkin voisivat elää pitämättä tiukasti kiinni peritystä ja yhteiskunnan luomasta mielikuvasta itsestä. Kyllä luonto ajaa meidät kuitenkin syömään ja keho toimii ilman vertailua muihin.

Se, mitä ajan takaa tällä kirjoituksella on se, että tarvitseeko meidän oikeasti viettää aikaa niin paljon mielessämme. Ehkä voisimme kuunnella jotain suurempaa viisautta sisällämme, joka taitaa olla se, mitä me oikeasti olemme. Emme ole erillisiä muista. Egolle se on usein kauhistuttava ajatus, sillä se elää erillisyyden tunteesta. Mutta elämä on egon ulkopuolellakin, ehkä jopa aidompana, eikä vain uskomusten värjäämänä mielikuvana.

Marketta 

Jos tämä kuulostaa tutulta, varaa tunnin Läsnäolo-Zoom-tapaaminen tästä linkistä: https://www.liveinbeing.com/varaa60minzoom